Marianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain selällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain tarttuvaista.
"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?"
"Ahaa, samettimekko!"
"Hän juuri."
Börje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen vilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin. Marianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.
Pöydän ääressä seisoi nuori herra, — tai häntä olisi voinut ehkä sanoa lapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän miehekästä näkyi hänessä.
"Tässä näet vaimoni."
Marianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta, eikä hän ollut lapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti puettu; ja se oli tyhmästi.
"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan."
Vieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan muistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli pitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat silmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde — kuin uiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.