"Minä en voi sanoa teille mitään kohteliaisuuksia. Ne olisivat vallan kömpelöitä tämän kaiken rinnalla. Mutta minä voin nauttia siitä, mikä on kaunista."
Mariannen käytökseen oli ilmautunut jonkinlaista nöyryyttä, jolla ei ollut mitään yhteyttä sen tarkoin mietityn vaatimattomuuden kanssa, joka oli hänen keikailemisensa pääaineksia. Tämä ei ollut vapaaehtoista arkuutta. Hän tunsi olevansa kummallisen ujo tämän miehen läheisyydessä. Olipa, kuin tämä väsynyt, välinpitämätön katse olisi katsonut suoraan hänen sydämeensä ja nähnyt sen kaikki ajatukset. Niillä ei ollut mitään piilopaikkaa.
Börje ei huomannut mitään. Hän kulki haarat hajalla ympäri tähystellen kaikkea. Silloin tällöin teki hän jonkun kysymyksen, suoraan ja ujostelematta. Hän oli aivan varma käytöksessään, yksinkertainen ja luonnollinen. Marianne omassa pulassaan piti tätä tyyneyttä melkein suurena ansiona.
Börje ei voinut kylläkseen katsella paria espanjalaista vesimaalausta.
"Tuo on kummallista, tuo on kummallista," sanoi hän ihaillen, "kuka nuo on piirustanut?"
"Enkö ole sinulle opettanut, ettei väreillä piirusteta," nauroi Pauli.
"Nämähän ovat vesimaalauksia, ja näethän sinä nimetkin."
"Vai niin. Onko hän sama, joka on kirjoittanut matkakertomuksiakin?"
"On."
"Sepä oli hupaista. Mistä olet nuo ostanut?"
"Englannista."