Ja niin kävi pitkin matkaa; Börje tahtoi saada selkoa kaikesta. Ja
Pauli näytti olevan oikein tyytyväinen, kun sai hänelle selittää.
Marianne sitä vastoin ei mitään kysynyt, hän pelkäsi näyttävänsä
tyhmältä ja tietämättömältä.
Muun muassa oli jäljennöksiä kuuluisista veistoteoksista, roomalaiskuosisista bronssiastioista, sekä joukko ylellisyyskapineita.
"Muistoja matkoiltani."
"Täällä kuljetaan vallan kuin museossa", sanoi Börje, "mahtaa tuntua ihmeelliseltä, kun on nähnyt niin paljon."
"Oh, enpä tiedä. Olisin toivonut voineeni katsella niitä yhtä välittömästi kuin sinä; siinä olisi ollut toista nuorteutta!… Missä tahansa olen ollut, on mulla aina ollut muassani tämä kirottu oma arvosteluni, joka hävittää kaiken. Vaan itsestään ei pääse koskaan vapaaksi, kun on kerran saanut itsensä niskaansa… Niin, ja toiseksi olisin halunnut sinun tervettä muistiasi. — Rouva Olsson, oletteko huomannut, minkälainen muisti Börjellä on."
"Niin … en tiedä. Kyllä luullakseni on se tavattoman hyvä."
"Hyväkö? Siinä on vallan liiaksi vähä sanottu. Jos hänelle jotain kertoo, on se samaa, kuin piirtäisi sen kivitauluille. Minun muistini on kuin vesi: — siihen kuvastuu kaikki eikä siinä pysy mikään."
Kun kaikki oli katseltu, istahdettiin pieneen vastaanotto-huoneeseen, joka noja- ja lepo-tuoleineen, tyynyineen ja mattoineen oikein houkutteli levähtämään.
Laseja sekä pulloja oli valmiina pöydällä ja Pauli itse piti huolta tarjoamisesta.
Börje katseli istuessaan kuinka hän avasi teräslankoja. Noin pienet, valkeat kädet! Niissä ei olisi luullut olevan voimaa ollenkaan.