Samppanja vaahtosi ja helmeili kirkkaissa pikareissa, jotka nekin muotonsa puolesta jälittelivät vanhanaikaista kauneudenaistia. Börje kiintyi erittäin niitä katselemaan. Roomalaisia kemuja esittävässä taulussa oli hän nähnyt jotain sellaista.
Monivärinen valo, ylellisyys, kummallinen hiljaisuus, joka syntyi kun puhe vaan hetkeksikin taukosi, — kaikki teki Börjeen syvän vaikutuksen. Hän kuvaili olevansa kaukana Tomtöstä. Kokonaisuus oli hänestä kuin tuntematonta tuoksua, jota hän ahmi keuhkoillansa. Ei ilo, vaan surumielisyys hänet valtasi.
Pauli seisoi pöydän ääressä ja nojautui toiselle kädellensä sitä vastaan, nostaen toisella hitaasti lasiansa katsellessaan kohoovien helmien kimaltelevaa leikkiä siinä.
Lampun valo heijastui kuin iltarusko hänen pieniin, vaaleisiin kasvoihinsa ohuine huulineen ja ikäänkuin tushinvärisine kulmakarvoineen.
"Minulla on mielessäni sana, jota sinä, Börje, et luullakseni ymmärrä," sanoi hän luomatta silmiään ylös, "ja se sana on väsymys. Kuuman leikkuupäivän perästä, kun sinä olet ollut vaatteissasi kello neljästä aamulla ja pistellyt lyhteitä aumaan kilpaa renkien kanssa, voi kyllä sattua, että tunnet olevasi vähän väsyksissä. Et paljo — tietysti — mutta vähä. Ja sinä olet heittäytynyt sänkyysi ja nukkunut heti. Kun sinä sitten heräsit seuraavana aamuna, olit sinä ainoastaan entistäsi vahvempi. Oliko se väsymystä? — Se on melkein samaa, kuin mitä täällä sanotaan tuuliaispäästä, sillä tuuli voi joskus heittäytyä iloiseksi: nimi on tunnettu, vaan ei asia, sentähden käytetään nimeä väärin. Mitä sinä kutsut väsymykseksi on tuo suloinen ominaisuus koota uusia voimia, ei muuta mitään. Se on ihmeteltävin ruumiin ja sielun tasapaino, johon luonnon mestarikäsi on kaiken sovittanut paikoilleen ja josta tiedolla ei ole mitään hutiloimisen kautta turmeltu. Kiitä Jumalaasi Börje! — jos sulla semmoinen on… Kuuleppas, toisenlaista väsymystä on olemassa; se on meidän vuosisatamme suurena kirouksena — vainoavana, hermoja vaivaavana väsymyksenä, joka ei mihinkään lepoon tyydy, sentähden että se ei voi levätä, — sentähden että se on sen ominaisuuden kadottanut. Tantalus taisi siitä puhua, hän niin, ja me kulttuuri-ihmiset olemme kaikki hänen lapsiansa. Tavoitella, ja tavoitella tyhjää olemattomuutta, ei ole mitään, niin kauvan kuin uskoo sen olevan todellisuuden. Vaan tavoitella sitä, kunnes kaikki jäsenet uupuvat, jännittää viimeistä voimapisaraansa — kuihtuneinta jäännöstä, mikä jollakulla on — ja tavoitella sitä vielä sittenkin, vaikka päivän selvästi tietää sen olevan tyhjyyttä kaikki tyyni, — siitä, Börje, siitä kannattaa jotain puhua!… Kun tarvitsee ainoastaan heittäytyä rannalle nukkumaan, ja vaan nukkumaan, vaan ei voi saada itseänsä siihen taipumaan, vaan tavoittelee vielä tuota samaa petollista tyhjyyttä … heikommin, heikommin, vaan aina samalla mielettömällä halulla…"
"Sinä puhut hulluja, Pauli."
"Rakas onnellinen luonnon lapsi!" — Pauli nauroi heleällä äänellä. — "Jospa tietäisit, kuinka minusta tuntuu hyvältä nähdä sinua! — Pane tyytymättömyys kasvoistasi ja ole iloinen. Minä tuon tämän juomauhrin huonejumalilleni ja rukoilen samalla, että syystä voisin kirjoittaa oveni yläpuolelle: tässä lepää —"
Hän täytti lasit jotta vaahto kohisi. Malja juotiin.
"Kas noin! Kerranpa sitä avataan sisällisen tunteellisuuden varaläppä", sanoi Pauli heittäytyen tuolille, "vaan älkää uskoko — jalo rouva — että kaikessa on tarkoitusta, mitä minä juttelen, vaikka se tuntuu hiukan syvämietteiseltä. Börjeä ei siitä tarvitse muistuttaa; hän tuntee minut."
Börje ei vastannut mitään, ei kieltänyt eikä vahvistanut. Hän istui ja katseli vaan huonetta ympärillään.