"Pauli, olen ajatellut yhtä asiaa", sanoi hän. "Loistoa ja ylellisyyttä, ja kaikkea muuta sellaista romua, vihaan minä kaikilla muilla vaan en kun sitä on sinulla. Kuinkahan sen laita on? Minun mielestäni on, kuin sinulla olisi suurempia oikeuksia, kuin muilla ihmisillä. Tämmöiseen", — hän ojensi kättään, "tämmöiseen näytät sinä olevan syntynyt."
"Rouva Olsson — papyrossi, suvaitsetteko? Vai ette. Hauskaa on, kun naiset tupakoivat. No mutta sinä, Börje? — Niin, en tiedä kuinka asian laita on. Minä luulen sen johtuvan siitä ajasta jolloin sinä ensin teit minun kanssani tuttavuutta: sinä olet tottunut näkemään minua erinlaisena kuin toisia, köyhempänä tai rikkaampana, kuinka tahtoo otaksua. Minä luulen samettimekon sen tehneen, sekä minun laihojen poskieni. Sinä opit suvaitsemaan minua enemmän kuin toisia."
Hänen ruskeat silmänsä saivat kauniin, avonaisen katseen ja hän puhui sangen matalalla äänellä, kuten aina, kun hän heltyi.
Sitten muutti hän äkkiä puheainetta ja rupesi kertomaan kaikenlaista matkoiltaan Börjen äärettömäksi huviksi.
Vaan koko ajan katseli hän Mariannea, ei kiusallisesti, ei edes tarkkaavasti, vaan välinpitämättömästi, kuten joku ajattelematta katselee taulua istuessaan. Nuo heleän väriset käsivarret ja tuo pyöreä kaula eivät vaikuttaneet häneen enempää, kuin jos ne olisivat olleet kivestä. Marianne kirosi sydämessään tätä hametta, joka ei voinut suojella häntä näiden älykkäiden, kirkkaiden silmien edessä, joista vilkas ja terävä ymmärrys loisteli, joka pakotti häntä häpeämään niitä periaatteita, joita hän ei edes tunnustanut omikseen. Hän tunsi olevansa varsinaisessa ahdistuksessa tietäessään, että Pauli jonkinlaisella sivuhuvituksella istuessaan katseli, kuinka töin tuskin Marianne voi näyttää iloiselta.
Tässä silmänräpäyksessä Marianne tunsi kammoa häntä kohtaan.
Alakuloisen mielensä täydellinen salaaminen ei tahtonut olla hänelle mahdollista, vaan hän ponnisti voimiansa pelastaakseen sillä tavalla vähäiset pirstaleet siitä itseluottamuksesta, joka hänet oli pettänyt.
Äkkiä kumartui isäntä hänen puoleensa ja hymyn välkkyessä mustien silmäripsien välistä ojensi hän kättään ja lausui hemmoitellun lapsen äänellä:
"Saanko pyytää tuota viuhkaa!"
Tämmöisiä kummallisen nopeita ja kuitenkin pehmeitä käänteitä ilmaantui hänen käytöksessään.