Marianne päästi viuhkan siteestä ja antoi sen hänelle
Pauli oli hetken vaiti katsellen viuhkaa polvillaan ja silitellen sitä hiljaa hoikilla sormillaan, kuin olisi hän tahtonut tunnon kautta nauttia plyymireunustuksen pehmeydestä.
"Kuinka kummallisia mielialoja voi johtua tämmöisestä pikkukapineesta," sanoi hän matalalla, hyväilevällä äänellään, jolla oli tottelevan soittokoneen koko hurmaava tunteellisuus, — "oletteko huomanneet, kuinka unelman kaltainen ihastus on siinä, että muisto tuo jotakin mieleen? — ei niin että ajatellaan jotakin varmaa tai nähdään joku tapaus, vaan siten että joku kokonaisuus vetäytyy jonkun mielikuvituksen ohitse. Kierkegaard sanoo: Muistutteleminen ei suinkaan ole samaa kuin muistaminen. Jos minä saan käyttää hänen lausetapaansa, niin sanoisin itselläni olevan huonon muistin, vaan että minulla on harvinainen kyky tilaisuuksien mukaan muistutella semmoista, jonka jo kauvan sitten olen unohtanut… Mutta sanokaapas, eikö juuri siinä ole ihmeellistä viehätystä?… Tavallisesti vaan joku mitättömyys sen herättää, — vieläpä joku paljas tyhjyyskin, vaan joka mielialansa kautta vie ajattelijan entiseen tunnemaailmaan takaisin, tosin vaan silmänräpäykseksi, mutta hengen muodossa, — vapaana kaikesta karkeasta ja painavasta. Se on ainoastaan tuoksua: varjo olleesta; — tahtoisinpa sanoa menneisyyden sielu, sen sisin ajatus… Oletteko sitä huomanneet?"
Hän vaikeni, vaan ei vastausta odottaen, eikä kukaan vastannutkaan.
"Minulle ovat nämä muistuttelut olevaisia rakkaampia. Kun niitä vähimmin odotan, niin tulevat ne hiipien; ne liukuvat edelleen, kuin taikalyhdyn kuvat seinällä, ja silloin tunnen minä jotain hyväilevän lempeätä. Ajatusta se ei ole, pikemmin on se aistien raskasmielisyyttä. Se on aivan kummallisesti kudottua siitä, mitä mulla on ollut ja mitä kaipaan, ylellisyydestä ja puutteesta… Luulenpa sen olevan minulle suuremman arvoista kuin ilon. Ilossa on liiaksi väliä eri aineksia: minä en viitsi sitä ollenkaan ottaa vastaan."
Marianne veti henkeänsä syvempään kuin ennen, eikä hän olisi henkensä hinnastakaan tahtonut luoda silmiänsä ylös. Tuo ääni, tuo ääni!
Semmoista on kuulla tuttua säveltä, tietämättä mistä se on muistiin tarttunut.
"Ha, ha, ha! Nauraisinpa aika tavalla, jos kohtaisin jonkun, joka tunteellisuudessa vetäisi minulle vertoja!" — Hän heitti päätänsä taaksepäin ja nauroi hiljaista nauruansa, kuten hänen oli tapana.
"Minä olen hullusti rakastunut viuhkoihin," — hän levitti sen tottuneella liikkeellä ja katsellen siihen alas, — "viuhka on oikeastaan se ainoa, jota minä kadehdin naisilta. Miehen kädessä se ei koskaan näytä miltään; sen laita on samoin kuin rannerenkaankin: siitä joutuu narriksi… Kiitoksia… Käsittämätöntä on kuinka paljo älyä voi piilottaa yhteen viuhkaan; melkein enemmän kuin yhteen päähän — välistä."
Hän antoi viuhkan takaisin kumartaen kohteliaasti vaan iva tunteellisissa suun sopissa.