"Koetelkaapas näin omituista pehmeyttä," — hän siveli kädellään ilmaa kuin olisi hän siinä tuntenut viuhkavaatetusta, "se muistuttaa minulle jostakin, jota en enää koskaan näe. Minusta on kuin kuuluisi pari pehmeitä kenkiä astelevan matolla." — Hän sulki silmänsä. — "Vuoden perästä muistan ehkä tätä iltaa samalla tavalla, minä tarkoitan, vähä sillä mielialalla, joka nyt on kotelossaan, ja joka vasta todellisuuden mentyä saa siipensä. Silloin muistan minä tätä pientä pesää." — Hän katseli ympärilleen. "Oikeastaan on nyt kaunis ilta. Eikös ole?"
"Hyvin kaunis." Marianne puhui yksitoikkoisesti ja katsellen alas viuhkaansa. Tämä hänen ujo, vaatimaton käytöksensä loi jotain lapsellisen nuorta hänen kehittymättömiin kasvonsa juonteisiin; hän oli nyt melkein kaunis, kun häntä kiusasi tunne, että oli ruma.
"Sinun pitää naida uudestaan, Pauli," sanoi Börje, "johan sitte on kauvan aikaa kulunut kun sinun vaimosi kuoli, eikä sulla ole siitä mitään hyötyä, että kuljet kuin mikä jöröjukka ihmisistä erilläsi."
"Minulla ei ole nyt juuri valmista rakkautta."
Tuo oli kuivaa ivaa, joka ei huolinut olla edes pistävä, vaan ilmaisi ainoastaan haluttomuutta. Mariannesta oli, kuin olisi hän ollut ilkeän vanhan ukon edessä.
"Täällä kotonakin puhutaan eroamisesta kun sanotaan toiselle jäähyväiset," sanoi Pauli, kuin ei välillä olisi mitään tullutkaan lausutuksi, jatkaen edellistä puheainettansa. — "Oh, mitä se on, kun erotaan Eslöfvissä ja tavataan ehkä taas Tukholmassa? Tiedetään, että ainakin voidaan taas tavata, voidaan antaa tietoja toiselle, löytää toisensa, — jos tahtoo. Vaan mannermaalla…! Kuten muuttolinnut jonossa tulevat ne idästä ja lännestä, tuntevat tämän vieraan linnun sukulaisekseen, tapaavat toisensa kuin pitkän eron jälkeen, ymmärtävät toisiansa, iloitsevat… Ja kun heitetään hyvästi, ei tiedetä, nähdäänkö enää koskaan näitä kasvoja tai kuullaanko tätä ääntä, ja kukin tuntee kuin tuskaa, ensikerralla, — suurta autiota tyhjyyttä. Mutta siihen totutaan. Opitaan niin vähitellen sanomaan hyvästi, noin kun tuolla ulkonakin sanotaan. Ja joka kerta tuntuu se helpommalta. Kukin huomaa sen niin täytyvän olla, missä elämä on kehittynyt suureksi."
"Minua se ei miellyttäisi," sanoi Börje.
"Sinä tottuisit siihen, jos eläisit minun elämääni."
"Sitä en tahdo."
Syntyi hetken hiljaisuus. Pauli näytti, kuin olisi hän puhunut tulematta ymmärretyksi, — väliä tyytymättömältä, vaan haluttomalta vaivata itseänsä enää. Äkkiä loi hän silmänsä vilkkaasti ylös: