"Mutta se tekee jokaisen hengellisesti köyhäksi," sanoi Börje.
"Ei suinkaan. Kukin saa vaihdossa kymmenkertaisesti, kakskymmenkertaisesti enemmän kuin muuten. Flirtatsiooniin tottumalla tulevat keskinkertaisimmatkin naiset johonkin määrin miellyttäviksi. Niin kiihottavaisesti vaikuttaa se sieluelämään. Sinä et voi uskoa, kuinka valppaaksi tulee näistä pienistä paraati- ja hyökkäystempuista…"
"Minä en siitä huolikkaan! Sinä rupeat aina leikkiä laskemaan, kun minä puhun täyttä totta."
"Ei se ollut leikkiä. Annappas nyt kuulua mitä sinulla on vastaan sanomista!"
"Niin, minä tahdoin vaan sanoa, että kyllä minä ymmärrän, että nuoret ihmiset maailmaan päästyänsä ovat kuin varsat laitumella: he luulevat koko elämän olevan leikkiä. Silloin tietysti rakastutaan vähä oikealle vähä vasemmalle. Tuo on aivan kuin olla pitääkin, sillä ei kellään ole semmoista onnea, että kaappaisi oikean paikalla, eikä siellä ole ymmärrystä valita. Jos silloin menee ja tekee sitoumuksen koko elämän ajaksi, — olisi se kai tyhmyyttä. Senhän kautta me toki kaikki olemme kulkeneet, eikä siinä ole mitään hävettävää." — Hän hymyili ja silmäili Mariannea. — "Mutta kun sitten tapaa jonkun, josta voi oikein pitää, niin silloin pitää käydä kiinni, eikä houria mitään flirtatsioonia ja mitä kaikkea sinä siinä olet istunut puhumassa. Sillä jollei niin tee, menettelee samalla tavalla kuin olisi päästänyt käsistään solmun jossakin köydessä, sitten soljuu se eteenpäin niin hirmuisen nopeasti, ettei voi pitää varalta kuinka pitkältä sitä vetää. Ja sitten voi sattua, ettei sellaista solmua enää tulekkaan, josta voisi pitää kiinni."
"Entäs sitten?"
"Niin, sitten kun on jaellut itsensä tuhansiin pieniin palasiin, ei voi koskaan enää tulla kokonaiseksi, ja sitten ei voi pitää kenestäkään oikein, vaikka kuinka mielellään tahtoisi, vaan haluaa aina vaan uutta ja uutta. Ja joka kerta kun jotain uutta saa, tulee se aina enemmän entisen kaltaiseksi, ja lopuksi on kaikki tyyni vanhaa. Eikä siitä huolita, vaikka se heitettäisiin kintuille perässä. Ja sitten ollaan yksin, ja sitten muka on tuo kaikki kuluttanut ihmisen, joka vaan ajelehtii sinne tänne kuin ohjaamaton pursi. — Niin, enhän tiedä, kuinka tuon lentävän hollantilaisen laita on, vaan minun mielestäni vivahtaa hän vähä samaan sorttiin. Varo itseäsi vaan, Pauli."
Börje nauroi sangen pilkallisesti ja toinenkin tuli suutansa vetäneeksi hymyyn katsoessaan noihin vaaleihin, iloisiin silmiin, jotka näyttivät olevan tyytyväisiä koko maailmaan.
"Niin — rouva Olsson — tämmöisiä me olemme: kiistelemme päivästä päivään ja tulemme siitä aina vaan paremmiksi ystäviksi. — Mutta älä luule, että olet todistuksillasi kumonnut mielipiteeni."
Aika oli jo käydä illalliselle.