Täällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla äänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli Paulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaan Marianne-rouvaksi. Börje oli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei ollut tullut mitään.
Sinä voi kukin olla koko maailman kanssa, vaan Marianne-rouva — — niin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä lausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista kauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.
Kun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe likemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä ulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten kautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.
Paulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he tulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin ääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.
Molemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse oli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli pimeässä.
Kun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia sikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota pientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän taiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen noille hienoille, vaaleille kasvoille.
Pauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko joukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan, ja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli pikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli kaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä rallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien hälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia säkkipillin säveleitä.
Marianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun Pauli oli lopettanut kertomuksensa — jonka hän aina teki tapansa mukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi — tuntui Mariannesta kuin hämy olisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen ympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä, kunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan elämän edessään muutamia minuutteja, — sillä tavalla eli hän Paulin menneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.
Näissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa, jolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun tulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman umpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa. Vaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko olentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden kuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi muistiin ainiaaksi.
Marianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen, tapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.