Börje kävi totiseksi.
"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko todellakin voivasi ruveta minusta pitämään."
"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään."
Marianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin silmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli, joka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä erillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.
"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen hänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. Jos sinun kerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet sen nyt."
"Minä en voi kieltää," vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia sanojansa.
"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin naimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta löytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten — — — vastaisuudessa — — — ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin helposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös — — — olethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi — — — ei, minä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä minua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi, vaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt. Ja jollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu — — — ei, minä tarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi — niin, sinä ymmärrät, niin älä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. — Omasta tahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo."
Börje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla liikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä ilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan, vaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan samalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri kuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.
"Ja nyt," sanoi Börje, "nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme kysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty."
Kuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja rupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot olivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka niistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän luottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa teeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi parasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut näin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt.