Marianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.
* * * * *
Siitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään olemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin, jollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia silmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan puhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään osasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa hirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli Mariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä epäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi voinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla. Hänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin ilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata; tässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen läsnäollessa ja lupaa kysymättä.
Mariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli kostaa puolestaan.
Kun Paulia oli kutsuttu vieraisiin — joka muuten tapahtui usein — esitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia intohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat, hyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella, sepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin — mitä tahansa — saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.
Tämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne ollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän ystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä hänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla vapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen suhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään vastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin, sillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.
Börjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä oli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan silloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin sovittuun kohtaukseen.
Ensiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen olentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän saattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi pelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui hän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin valppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän vaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa pikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli Sandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt mikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen suosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan tämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.
Jos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se, joka häntä pidätti.
Kun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta puolin, rupesi hän noudattamaan — jos niin voisi sanoa — hyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista naamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje olisi vaan mitään huomannut.