Kiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä. Kerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve, ja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
"Luulitko, etten tulisi enää?… Oi lapsi! — oletko ollut levoton tähteni?"
Paulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.
Marianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi ollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.
"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan, kaavan."
Hän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva, vaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen kirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi pitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät parranhaituvat.
"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!"
Hän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti tuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.
Marianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän koetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.
"Sinä olet kipeä… Ah, Marianne, miten on laitasi?"