Paulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan silmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen suunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä myhä.
"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa — rouva Olsson — että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos te rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla. Olkaa siitä varma!"
Marianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin vilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.
"Minä en tahdo teitä loukata," sanoi hän niin vakavasti kuin voi, "minä tahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on meille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme."
Pauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan iskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.
"Viimeisen illan!" toisti hän. "Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?"
"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme."
"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan, jota tarjosit minulle … ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut itseni! Entäs sinä itse?"
"Sanokaamme että me unohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa."
"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne. Te lakaisette ovenne edustan. Minä muka olin — raaka, miesluonne — joka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut ovesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te kunnioitatte itseänne… Vaan minulla on teille ensin jotain sanottavaa."