"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan."
"Se oli väärin … se oli väärin … se oli…"
Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.
Pauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut heikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin olisi se tullut hänen olentonsa juurista.
"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?" aloitti Pauli houkutellen, "mitä pahaa olemme tehneet? — Onko tämä todellista katumusta ja itseäsi kiusaamista?"
"On, on, on!"
Hän värisi kylmästä lausuessaan:
"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä keskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä tämä sinä, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse meitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään, josta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme… Kas niin, pyhkikää silmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia, te ja minä, olkoon kaikki mennyttä."
"Mutta Börjelle valehteleminen!"
"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä lähtien."