"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta."
"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta."
"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois."
Sanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä muistanut jotakin unohtunutta asiaa.
Pauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen piti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi käynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain lujuutta.
Hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.
Tämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat pöhöttyneet sekä itkeentyneet.
Hän katsahti Pauliin.
"Tämä ei ole oikku", sanoi hän, "minä olen kauvan, kauvan ollut siitä selvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne."
Pauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen maailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita ihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että sanoillaan jouduttaisi päätöstä.