"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin tehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään nöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla… Minussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt ette aja minua pois!"
Tuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja hän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot kuin sametti.
"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua."
Pauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän takaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi piillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.
Hän katsahti äkisti ylös.
"Pidättekö sitä välttämättömänä?" kysyi hän suurella painolla.
Mariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä rohkeasti katsomaan Paulin silmiin.
"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä."
Marianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia päätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.
"Käsittäkää minua oikein," lisäsi hän heti, "minä en valita eroa. Se on ainoastaan muistoa tuosta … tuosta … jota ei voi saada muuttumaan. Minä olisin toivonut saada näyttää teille, että … etten ehkä ole niin huono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut tuntea tätä —"