Hän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli hermosairaan tavalla nenäliinaansa.
Pauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.
"Minulle se on raskasta," sanoi hän, "vaan minä ymmärrän, ettei se teistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta. Kuinka rikasta, en ehkä edes voi käsittää. — Mutta päätetty on: minä lähden huomenna matkalle… Minä olen kai ainoa pilkku … minä tarkoitan, ainoa pilven pilkku… Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo, täytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen. Minä olen kerjäläinen… Raha, mitä se on?" — Hän nosti käsiään kuin olisi hän punninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi viskannut ne luotaan.
Ne olivat hänestä liian keveitä.
"Antakaa minulle anteeksi," sanoi hän lempeästi, "jos ei minua olisi ollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän sangen hyvästi, että se, — etten minä voi lähteä viemättä mukanani aavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi — on oleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun olemiseni täytyy tuntua kiusalliselta — nyt. Jos voisitte, pyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun olentoni, vaikutukseni, minun itseni. — Jos voisitte. Minä ymmärrän tämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo, joka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne."
Hän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko elinajaksi.
Marianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen joku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä," sanoi hän. — "Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin pian kuin mahdollista."
Hän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran tyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.
Ja sitten astui hän huoneesta.