"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat," sanoi Pauli läähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.
"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?" kysyi Börje katsellen ympäri huonetta.
"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäni
Tukholmaan."
Börje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen toisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina työstä aina hiusten rajaan saakka.
"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut," sanoi hän äkkiä oikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.
"Kuinka niin?"
"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen ikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole nähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli kukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään tavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua yksinään. Ja sitten hän soitteli minulle… Nyt minä olen Pauli ja sinä olet minä, sanoi hän. — Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. — Suloista oli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei koskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. — Nyt pidät kuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä — niin nyt minä pidän siitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä… Hm. Et voi uskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo tietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa… Mutta onhan muuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten kokemuksesta… Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt kättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut kaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä siihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä kirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin: ehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli pahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän itkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä siihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin tulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin häntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän ei suostunut."
Hän katsoi kysellen Pauliin.
"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle," vastasi tämä.
"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta ajatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä todellakaan tiedä yhtään mitään."