"Kyllä se haihtuu taasen."
"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä vaan ole helppo ymmärtää."
Hän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain kokoonpantavaa.
Pauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet olivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Börje," sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle, "lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin… Vaan katsoppas ympärillesi… Katso! … eikö täällä ole kaunista?"
Kattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden posket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.
Hänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei mikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla oli paksu, tumma, sinertävä juova.
Vaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten kasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut vetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä loistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja, viehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.
"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa tunnetta," sanoi hän. "Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua elinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle, huomispäivälle: seis!… Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä pysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: — jokaisen hienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta ainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!"
"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan luoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi tehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään tehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään."