"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?"
"Hölön tölön!"
Pauli hymyili silmänräpäyksen — hän kuuli taas tuon vanhan äänen, juuri saman vanhan äänen! — Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja katseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.
"Ei, raskasta on, niin kummallisen raskasta!" huudahti hän ja seisahtui äkkiä.
Börje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia hiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi liian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää ymmärrystänsä aisoissa.
"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?" sanoi hän kuivasti.
"En minä sitä tarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä itse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta." — Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.
"Börje," sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös häneen, "tämä on kauheata — tämä — olla vallan ehdottomasti ilman halua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen onnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on tyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun olin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani tulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama lakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon löytämättä sieltä mitään." — Hän oikaisi laihan kätensä ja teki liikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.
"Sinun pitäisi naida," sanoi Börje.
"Olenhan sitäkin koettanut."