Kaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin: isään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita sovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin menetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia keinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.
Tässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei kukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä sitä terveeksi jälleen.
Ulkonaiset seikat olivat pelastaneet hänet joutumasta siksi, mitä maailma kutsuu avioliiton rikkojaksi… Ulkonaisetko? — Siinä juuri oli nöyryytys. — Ulkonaiset seikat, eli toisin sanoin sattumus. Ei mikään hänen tahdossaan, vaan ainoastaan sattumus oli saanut päättää, että lapsen piti saada hänen miehensä piirteet.
Vaan hänessä oli jotakin, joka ei tuominnut ulkonaisten olojen, eikä sattuman mukaan. Ja tästä tuomiosta ei hän voinut vedota kehenkään. Niin, hänen sisällinen ihmisensä härnäsi häntä vielä silläkin tiedolla, että hänen kärsittävänsä tuskat olivat toisten mielestä paljasta joutavaa, niin, naurettavaakin. Eihän hän ollut mitään rikkonut.
Eikö mitään?
Miksi te naiset sanotte sellaista sielun riettautta? oli Pauli sanonut. Mariamme ei sitä tietänyt. Sellaisesta ei kukaan nainen ollut hänelle puhunut. Hän ei myöskään voinut uskoa sitä kellekään.
Vaan Mariannesta oli se täyttä totta. Hän tunsi olevansa pulassa, josta täytyi omin voimin koettaa päästä. Minkätähden, mitä tarkoitusta varten, siitä hän ei ollut selvillä, hänellä ei ollut valtaa sitä tiedustella, se oli hänen käsityksensä ulkopuolella.
Hän tunsi olevansa selvillä ainoastaan siitä, että se vapaus vastuunalaisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, oli nyt lopussa. Sillä eihän hänelle ollut miksikään hyödyksi pitää sitä Paulin yksityisenä asiana, kuinka pitkälle tämä tahtoisikin matkustaa, ja itseänsä asian ulkopuolella, kuin olisi hän joku tahdoton esine. Ensimmäisen kerran arvosteli hän itseänsä perin pohjin toimivana, tahtovana ihmisenä, sillä ensimmäisen kerran kärsi hän tuskaa semmoisen teon tähden, jota hän ei koskaan voinut peruuttaa.
Tämän huomatessaan joutui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä hänen nyt oli tehtävä; hän tiesi itsellänsä olevan velvollisuuksia, joiden täyttämisestä ei lähtenyt vähääkään iloa, että hänen tuli puhua ja toimia samalla jokapäiväisellä tavalla kuin sadattuhannet vaimot ennen häntä hänen tilassaan.
Börje ei vielä tietänyt mitään. Jos asia olisi tullut ennemmin kysymykseen, olisi Marianne ujostellut puhua hänen kanssaan semmoisesta, vaan nyt oli se hänestä yhden tekevää.