Marianne kohteli Börjeä toisin kuin ennen. Hänen keikailemisestaan ei enää näkynyt jälkiäkään, ja sijaan oli tullut melkein nöyrä arkuus. Hän pelkäsi Börjen hyväilyjä. Ne muistuttivat aina aaveentapaisesti Paulia ja saattoivat hänen ajattelemaan, että hän kylmäverisesti täydensi sen petoksen, jonka alkuna oli ollut ainoastaan ajattelemattomuus.
Tämmöinen syrjällä-pysyminen vaikutti häneen itseensä ihmeellisesti. Börjen olento voitti sen kautta alaa hänen silmissään. Käännettä seurannut vastenmielisyys häntä kohtaan oli Mariannesta kadonnut; mikä häntä nyt pidätti Börjeä lähestymästä, oli jonkinlainen kelvottomuuden tunne sekä sen ohessa jotain muuta, jonka hän nyt vasta oli huomannut oman luontonsa pohjalla, — se oli jotain saastaista, törkeätä, joka Paulia ajatellessa pisti vielä selvemmin näkyviin. Minkälainen nainen hän olikaan? Kysymys värisytti häntä. Naisromaanien jumalallinen moraali oli lakannut häneen soveltumasta. Hänessä itsessään oli toista, joka ei antanut perää: yhden rakastaminen ja hänelle kuuluminen.
Kulunut elämä oli hänestä ollut niin hajanaista, että hän mielestään voi vasta pitkän koettelemuksen perästä tulla todelliseksi ihmiseksi. Pauli oli mielensä katkeruudessa päästänyt suustaan sanoja, jotka olivat tarttuneet Mariannen muistiin kuin terävät väkäset. Hän tunsi joka päivä peittelevänsä saalista, joka milloin tahansa saattoi pilkahtaa näkyville.
Aika meni tyyntä, tasaista menoaan. Tuli suvi, jolloin Börje ehdotteli, että Marianne kutsuisi jonkun veljistään maalle luokseen loma-ajaksi. Vaan ihmeekseen sai hän Mariannelta jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän oli ruvennut omaisiansa arastelemaan. Hänen nykyisessä tilassaan oli muka jotain hävettävää.
Hänen omaisensa huomasivat hänen vetäytyvän syrjälle heistä ja pitivät sitä kylmyytenä; kirjeet tulivat molemmin puolin aina harvinaisemmiksi ja tyhjänpäiväisemmiksi.
Börje oli tyytyväisempi maailmassaan kuin ennen koskaan, ja ainoan huolensa puki hän tavallisesti näihin sanoihin: "minä lyön vaikka pääni kallioon siitä, että meidän Herramme ainoastaan kiusalla tekee lapsesta tytön, sillä minun on kerrassaan ihan mahdotonta ajatella muuta kuin poikaa."
Hirmuisen kärsimättömyytensä uskoi hän sitä paitse Mariannellekin; tämähän kesti kokonaisen ijankaikkisuuden.
Hän houkutteli Mariannen usein mukaansa pelloille ja niityille, ja tätä rupesikin huvittamaan tuommoinen samoileminen ympäristössä, ilma ja liikunto vaikutti hyvää ja hän rupesi näyttämään terveemmältä. Vaikka hän hartaasti tahtoikin tehdä jonkinlaista katumusta ja sovittaa kulunutta pitkällä paastoomisella, tunsi hän kuitenkin itsessään terveen ja voimakkaan elämänilon rupeavan itämään, ja se kasvoi ja kehittyi vastoin hänen tahtoansakin. Välistä täytyi hänen oikein pakottaa itseänsä ajattelemaan mennyttä, niin helposti rupesi se haihtumaan mielestä. Vaan täydellistä lepoa ei menneisyyden muisto hänelle koskaan tahtonut suoda. Kun hän vähimmin oli varuillaan, saattoi joku pikkuseikka herättää kaikki vanhat syytökset häntä vastaan uuteen liekkiin, ja silloin täytyi hänen nuhdella itseänsä entistä ankarammin. Semmoisia nuhteita ei hän saattanut kärsiä. Ne koettelivat hänen voimiansa, ne kiduttivat häntä, sentähden että ne olivat erottavana muurina hänen ja Börjen välillä.
Eloton, laiskehtiva välinpitämättömyys oli poissa.
Börje oli koko suven matkustanut kaupungissa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Marianne ei ollenkaan voinut ymmärtää syytä siihen. "Illalla palaan kotio," vastasi hän, Börje lähti aina ensimmäisessä aamujunassa ja tuli puolenpäivän jälestä takaisin.