Marianne ei tavallisesti noussut niin aikaisin makuulta, jonkatähden jäähyväiset lausuttiin aina illalla, vaan eräänä aamuna Elokuun lopussa, juuri kun Börje oli astumaisillaan vaunuihin, tuli Marianne valmiiksi puettuna portaille.
He nyökäyttivät päätään toisilleen, ja Marianne jäi portaille katselemaan kummastellen kuin äsken herännyt lapsi. Taivas oli selkeä ja vaaleansininen, ilma vielä viileätä ja ihmeellisen puhdasta hengittää sekä voimakasta kuin suven ravitsemaa. Marianne luuli joka hengenvedossa ahmivansa oman nuoruutensa tunnetta. Hän loi silmänsä alas. Kaikkialla valoi aurinko sädehtivää hohdettansa, jok'ainoa oksa, jok'ainoa pieni kastehelminen ruohonkorsi loisteli ja kimalteli.
"Börje," lausui hän hämillään henkeään pidätellen, "kuinka ihanalta tuntuu tänä päivänä! Nytpä vasta ilma on!"
"Tämmöistä on ollut joka aamuna tämän viikon kuluessa," vastasi Börje levollisesti kuten aina. Ja sitten katseli hän Mariannea. Hänestä oli hauskaa, kun Marianne oli noussut näin aikaisin ylös, sillä Börje ei voinut kärsiä aamu-uinailemisia.
Ja tuossa seisoessaan ja Mariannea katsellessaan luuli hän hänessä näkevänsä jotain aivan uutta, jonkinlaisen muutoksen, jota ei ennen ollut huomannut. Poskille oli tullut raittiimpi puna ja silmät niin heleän sinertäviksi kuin lapsilla.
Börje seisoi kivikäytävällä ja Marianne likellä hänen vieressään portailla. Hän tarttui Mariannen käsiin ja veti niitä luoksensa, joten tämä tuli nojautumaan hänen rintaansa vastaan.
"Marianne," kuiskasi Börje, ikäänkuin häveten omaa ihastustaan, "eikö eläminen ole suurta ja arvokasta? Me tunnemme elämän tykkivän jok'ainoassa suonessamme, näemme sen tässä ympärillämme kaikkialla luonnossa. Tahtoisin kahdeksan keuhkoa hengittääkseni, neljä paria silmiä nähdäkseni, kahdeksan kättä työtä tehdäkseni, sellaisia nimittäin kuin minulla on. Minä tahtoisin ulottua sanomattoman pitkälle ja jaksaa sanomattoman paljon… Ah, Marianne!"
Börje irroitti hänet itsestään, ja hän loi silmänsä Börjeen. Olihan hänen kasvoissaan aivan samaa mitä ilmassa ja aamussakin! Marianne ei tietänyt, mikä niissä viehätti. Aurinko päilyili hänen silmissään, suvi rehotteli parhaallaan noilla hymyilevillä, lyhyen ja kiillottoman parran ympäröimillä huulilla. Hänen rumuutensa tuli kauniiksi, kauniimmaksi kuin kauneus. Mariannea hurmasi katsella näitä kansanomaisia juonteita, joissa itse tyyneys oli asumassa, hän ihaili tuota hartevaa vartaloa ja pyöreätä selkää. Sillä tässä kaikessa ilmautui jotain kokonaista, jotain järkähtämätöntä, raskasta, jäykkää voimaa, jotain rehevää, kuten kesän luovassa kyvyssä.
Hän heittäytyi hetken tunteen valtaan, pujotti käsivartensa Börjen kaulaan ja suuteli häntä. Börje painoi häntä rintaansa vasten, kallisti hänen päätänsä sivulle ja painoi huulensa hänen korvansa taakse paljaaseen kohtaan juuri utuisten hiusten alapuolelle.
Marianne kirkaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän oli tullut kuolonkalpeaksi ja jäi seisomaan Börjeä tuijotellen.