Marianneen tuijotti katse niin läpitunkevan terävä, ettei hän koko elämässään ollut unhottava sitä. Hän olisi tahtonut päästää tuskanhuudon, vaan hänen kauhistuksensa sen tukahutti.
"Kun hän tuli takaisin, tiesin minä tämän" — hän osoitti piskuiseen — "ja minä sanoin, että hänen pitää lähteä pois." Marianne puhui äänellä, jota hän ei edes itse tuntenut omakseen.
"Pauli ja sinä!… Kun Pauli ja sinä voitte tehdä semmoista … kun sinä voit istua siinä ja sanoa, että olette liehakoinneet vallan nenäni edessä, mihin voin minä luottaa —? Voiko uskoa naista, joka kertoo semmoista?"
Marianne kaappasi tuolin nojapuusta kiinni, sillä hetkeksi musteni kaikki hänen silmissään.
"Minä olen puhunut totta, ja sanonut koko totuuden," änkytti hän kuin unissaan.
"Minä kuulen mieluimmin kaikki, eikä sinun tarvitse peljätä," sanoi Börje. "minä en tee mitään vihapäässä. Sinä olisit voinut olla joko alkamatta tai sanoa kaikki."
Hän oli kääntynyt ja katseli nyt istuviltaan akkunasta ulos toinen käsi sen laudalla. Hän oli tullut keltaisen vaaleaksi päivettyneen ihonsa tähden. Marianne ei voinut nähdä hänen kasvojaan, vaan ainoastaan hänen toisen poskensa, joka oli kummallisesti vuodan värinen sekä lyhyen, mustanruskean parran ohuen varjostuksen, ja kuitenkin voi täydellisesti ajatella miltä hänen kasvonsa näyttivät, — väsyneiltä, ilottomilta, hillityiltä — niiden läpitunkemakin tylyys herätti pelkoa, joka kaivautui luihin ja ytimiin asti. Lepyttää nyt tätä mieltä, saada nyt lämpöä noihin juonteisiin. — siihen vaadittiin ihmetöitä.
"Minä olen kertonut sinulle kaikki," sanoi Marianne murtuneesti ja soinnuttomasti.
Börje oli vaiti, eikä toisella ollut mitään lisättävää. Vaikka hän olisi mitä lausunut, ei se olisi mitään vaikuttanut; sentähden istuikin Marianne jäykkänä ja liikkumattomana tajuttomassa epätoivossa.
"Minä en ymmärrä, mitä tuossa oli minulle uskomista, ellei siinä ollut enempää."