"Se oli meidän välillämme kuin valheena tai petoksena."
"Suuria sanoja!"
"Minä tahdon saada sen poistetuksi mistä hinnasta hyvänsä."
"Poisko?" Nyt naurahti Börje, lyhyesti, kuivasti, jonka jälkeen hänen kasvonsa tulivat taas entiselleen.
Tätä tunnotonta kylmyyttä oli hirmuista kestää. Se teki Mariannen rammaksi. Hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä jalkoihin, kerjätä armoa, vaan ei uskaltanut; Börje olisi häntä vielä enemmän ylönkatsonut.
"Eiköhän olisi syytä ollut olla ennemmin vaiti? Tuollainen on niin tavattoman yksityistä laatua, ettei siitä juuri ole muiden kuultavaksi."
"Minun täytyi se sanoa. En voinut sitä salata!"
"Tuntuuko nyt paremmalta sitten?"
Jos Börje olisi vetänyt Mariannen piinapenkille, ei tämä olisi tuntenut suurempia tuskia kuin nyt. Hän nousi ja horjui peremmälle huonetta; Börje ei kääntynyt; Marianne tunsi samaa tarvetta muuttaa paikkaa kuin kuoleman tautia sairastava eläin. Hän asettui silmänräpäykseksi uunin viereen nojaten käsivarrellaan sitä vastaan. Sitten kumartui hän pöytää vastaan painaen otsansa siihen. Ei ollut mitään lepoa eikä helpotusta. Ei vähääkään hyödyttänyt, jos olisi koettanut asiata lievittää! Hän nousi taas, meni takaisin entiselle paikalleen ja istui äänetönnä entiseen asemaansa.
"Minkätähden olisin sanonut mitään, ellen olisi sanonut kaikkea?" lausui hän raskaasti ja ponnettomasti.