Koneen tapaisesti istui hän Börjeä katsellen. Jokainen ryppy tämän vaatteissa, jokainen pikkuseikka hänen olennossaan painui terävästi hänen mieleensä. Koko hänen elämänsä oli pyyhkäisty pois; muuta silmänräpäystä ei ollut kuin nykyinen. Menneisyys, tulevaisuus — kaikki oli poissa. Hän ja Börje, — mitään muuta ei löytynyt.
Hän katseli Börjen vasenta kättä, joka näytti leveältä housujen tumman värin pohjalla; hän katseli oikeata, joka sormet koossa lepäsi akkunan laudalla velttona ja levollisena. Hän katseli käsiranteen sisäpuolta, jossa suonet risteilivät ja jossa suoni tykytti nahan alla kohoten ja laskien kuin pienen vasaran naputuksesta. Tämä suoni ainoastaan näytti elävän tässä jäykistyneessä liikkumattomuudessa, siihen tuijotti Mariannenkin katse, kuten tajuton ihminen tylsästi ja yksinkertaisella ilolla katselee kaikkea liikkuvaista. Tähän kimmoavaan suoneen näkyi kaikki jälelle jäänyt lämpö kokoontuneen, kaikki muu oli kylmää ja kuollutta. Se yksin todisti tunteiden raivoa, jota vaan äänettömyys hillitsi. Vaan Marianne istui ja tuijotti siihen mitään ajattelematta. Hän tunsi kuin tulisi hän tästä mielipuoleksi, vaan ei välittänyt siitä.
Sitten nousi Börje, vaan ei kääntynyt häneen. Ja sanaakaan enää sanomatta astui hän ulos huoneesta.
Marianne nousi myös ikäänkuin mennäkseen; vaan hän seisahtui äkkiä, toinen käsi harasi tuolin selkälautaan ja toista painoi hän rintaansa, jossa tuska tuntui. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut mitään, vaan hänen sielussaan syntyi vaivalloisesti jonkinlaista mykkää, muodotonta tajuntaa, joka pyrki johonkin, koetti päästä selville ja kiintyä asioiden kulkuun.
Börje? … Börje!… Hän oli saattanut itsensä hänen ylenkatseensa alaiseksi, katkaissut itseltään tien hänen sydämeensä. Hän oli toiminut houreissaan, hän eli unta.
Hän oli rikkonut sitä ainoata ihmistä vastaan maailmassa, jota hän rakasti, ja nyt ei asia voisi enää koskaan tulla hyväksi.
Kuului askeleita, — hyvin kaukaa kuin sumusta.
"Kuinka on? Olette kipeä, rouva. Vai onko jotain tapahtumaisillaan. Olkaa varuillanne, rouva; jos te saatte harmia, niin saa tuo piskuinen siitä kärsiä."
— Tuo piskuinenko? —
Marianne tuijotti rouva Landen'iin ymmärtämättömänä.