"Tahdotteko vettä? Juokaa!"
Marianne vei lasin syrjään kädellään.
— Tuo piskuinen? — Nyt ymmärsi hän. Niin, hän tahtoi mennä sen luokse. Börjen poika, Börjen ja hänen.
Kuin unissakävijä hiipi hän laattian poikki makuukamarin ovelle.
Kynnyksellä kääntyi hän. Kasvot olivat tunteettomat, vähä ankarat.
Häntä olisi voinut tuskin tuntea.
"Minä tahdon olla yksinäni."
Näin tyynesti ja kylmästi! Hän kääntyi taas ja pani oven kiinni perässään.
"Laupias Jumala, mikä rouvaa vaivaa?" höpisi rouva Landen ja kiiruhti keittiöön neuvottelemaan emännöitsijän kanssa.
Sen huoneen oven sisäpuolella, jossa hänen lapsensa nukkui, seisoi Marianne, nojautuen oven lukkoon ja tuijotellen eteensä mitään näkemättä.
Tämäkö siis oli rakastamista? Tämä, kärsiä näin pohjattomasti! … tämäkö?
Niin, niin, niin. Ja isku oli lyönyt. Tuska, se on elämä, — tuska, joka käy yli inhimillisten voimien… Ellei Börje antaisi koskaan anteeksi, ei unohtaisi koskaan, ei rakastaisi häntä enää koskaan!