Minkätähden — täytyy elää, minkätähden ihminen syntyy? — kun olo on näin sanomattoman katkeraa.
Horjuvin askelin kuin kuumetautinen meni hän vuoteen luoksi ja laskeutui siihen polvilleen. Hän pani kätensä ristiin ja painoi otsansa niitä vasten.
Hän makasi, hänen poikansa. Hän makasi tuossa — hän, — jonka tuli olla hänen ainoa lohdutuksensa, hän, joka oli oleva hänen koko voimansa.
Syleillen levitti hän käsivartensa lapsen pienen vuoteen ympäri, ja sydämen täytti lämmittävä aalto. Nyyhkytys puhkesi ja kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa. Ja hän itki, itki niin hillittömästi kuin lohduton lapsi, — itki kunnes ei ollut yhtään kyyneltä enää jälellä, ja kunnes hän ei tuntenut muuta kuin hervotonta väsymystä.
Sitten hän nousi ja pesi kasvonsa.
* * * * *
Kun itse murros oli ohitse, taisi Marianne ajatella tyynesti. Vaan mahdotonta oli hänen arvata, miten Börje menettelisi tapahtuneen johdosta. Hän tunsi häntä liiaksi vähän. Hänen täytyi odottaa.
Hänen tunteihinsa vetoamisella ei olisi mitään saatu aikaan. Tyyneyttä ja kestävyyttä vaan tarvittiin.
Mariannea itseä kummastutti, ettei hän tuntenut silmänräpäystäkään katumusta puhuneensa, vaikka Börje olikin huomattavan välinpitämätön hänen rehellisyydestään. Jos Mariannen nyt onnistuisi voittaa hänet uudestaan, ei olisi mitään pelkoa tulevaisuudesta, ei mitään sala-ajatusta omassa sydämessä.
Ennen illallista tuli Börje sisään. Marianne istui makuukamarissa lamppu pienellä pöydällä ja neuloi. Hän oli vaalea ja hänen silmänsä punareunaiset, vaan hän näytti tyytyväiseltä.