"Marianne," aloitti hän ja istahti, "minä olen punninnut sanojasi."
Marianne loi silmänsä ylös työstään.
"Minä luulen, ettei sinulla ollut yhtään aavistusta siitä, mitä niiden täytyi vaikuttaa minuun. Kummallista on, ettet sitä älynnyt."
Hän vaikeni, mutta Mariannella ei ollut mitään muistuttamista.
Kysymyksessä oli hänen tunteensa, hänen käsityksensä, eikä
Mariannen.
"Minä en epäile sinua enemmästä kuin itse olen sanonut. Mutta kun sinun tunteesi minua kohtaan ovat tulleet sellaisiksi, olisi ollut paremmin tehty lopettaa."
Mariannen valtasi taas ahdistava tuska. Eihän hän voinut sanoa, ettei
Pauli koskaan ollut hänestä suuremman arvoinen kuin Börje.
"Nyt olemme me sidotut toisiimme hänen tähtensä" — hän osoitti pientä vuodetta, — "meidän täytyy katsoa kuinka pääsemme tästä niin helposti kuin mahdollista."
Mariannen katseeseen ilmautui jonkinlaista kiitollisuutta.
"Mutta minä tunnen itseni; minä olen sitkeämielinen ja aikaa kysyy, ennenkuin tämän voitan. Sentähden pyydän sulta yhtä asiaa: — ettet kiiruhda minua."
Marianne tunsi rohkeutensa alenevan.