"Älä koita minua voittaa ystävyydellä äläkä semmoisella. Se herättäisi minussa inhoa vaan. Minä olen kun olenkin nyt semmoinen. Anna minun mennä, kunnes voin tulla itsestäni. Ja ole rehellinen minua kohtaan. Nyt olen minä varuillani. Nyt olet itse saattanut minut epäilemään, nyt en minä taas voi päästä siitä ensi hopussa. Sinä olet kokonaan toisenlainen kuin olin ajatellut. Minä olen vallan perin pohjin erehtynyt. Mutta ehkä se vielä voi muuttua hyväksi. Kun vaan annat minulle aikaa."
Hän katsahti Marianneen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sielunsa pohjaan saakka.
Tämä ymmärsi hänet. Hän ei tahtonut suvaita minkäänlaisia lähenemisiä hänen puoleltaan; hän ei tahtonut sietää minkäänlaisia hyväilykohtauksia. Sanalla sanoen: hän vaati itsensä hillitsemistä, — hän, joka oli ulkonaisesti näin täydellisen tyyni.
"Sinun ei tarvitse pelätä puhua minulle; minä en koskaan ole kiivastuva enkä sinua loukkaava, mutta ystävällinen minä en voi olla. Ja onhan sinulla hän tuossa." — Hän katsahti taas vuoteelle.
"Niin, Börje, levollinen saat olla."
"Ja sitten tahtoisin koko joukon seikkoja tietääkseni. Minä tahdon saada asian niin selville, kuin olisin nähnyt sen omin silmin."
"Sinun tarvitsee vaan kysyä."
"Sillä sinun ei tarvitse uskoa, että minä sen unohdan. Minä en unohda koskaan mitään."
"Minä tiedän sen."
"Etkä sinä saa elää siinä uskossa, että minä tulen entiseni kaltaiseksi. Siksi en koskaan enää tule. Minä olen ollut tyhmä ja herkkäuskoinen. Minä olen ollut narri, jota kuka hyvänsä on voinut vetää nenästä. Sentähden tuli kiusaus sinulle liian suureksi."