Puutarhurille tuli kunnianasiaksi osoittaa Börjelle, kuinka tämä oli erehtynyt pitäessään Mariannea niin perin kelvottomana tähän työhön.
Joka päivä meni Marianne puutarhaan tuon tylyn näköisen ukon kanssa kokonainen joukko muonaeukkoja muassa, jotka Börje oli antanut hänelle avuksi nähtyään asiasta tulevan täyttä totta. Ukko Per Persson ei voinut olla pitämättä pienestä innokkaasta rouvasta, joka niin halusta kuunteli kaikkea hänen viisauttaan, ja vähitellen tutustuivat he toisiinsa.
"Mitä pidätte, rouva, anoppimuoristanne?" sanoi hän eräänä päivänä, kun
Marianne hänen vieressään istutteli neilikoita kukkasarkaan.
Mariannen koko kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: "minä en ole koskaan nähnyt häntä."
"Oletteko…"
Ukko nielasi hämmästyksensä ja huudahduksensa. Hän huomasi, että tässä täytyi olla jotakin. Ja sitten syntyi pitkä äänettömyys.
Nuo viattomat sanat jäivät okaiden tavalla Mariannen mieleen. Kuinka pitkältä vielä oli, ennenkuin Börje oli voitettu! Tuo näköjään hyvä yhteiselämä, joka oli heidän välillään, ei häntä lohduttanut. Se oli kuin tyhjä kuori, jonka alla piileskeli vielä Börjen pitkämielinen katkeruus; ja jos hän hyväilikin Mariannea, niin tapahtui se ilman sydämellisyyttä.
Hän oli hänen vaimonsa, sentähden oli hän sidottu häneen. Siinä kaikki!
Börjen mielestä olisi hän yhtä hyvin voinut olla vieras nainen.
* * * * *
Kun suvityöt olivat loppuneet, matkusti Börje kaupungissa kolme kertaa kahden sijasta. Nämät "toimet" herättivät Mariannessa kuumeen tapaisen uteliaisuuden. Mitä hänellä mahtoi olla mielessä? Marianne ei voinut häneltä tiedustella, koska hän osaksi olisi saanut erehtymättä samoja vastauksia ja osaksi koska ei Börjeä mikään enemmän suututtanut kuin yksinäisyys.