Marianne oli huomannut, ettei Börje koskaan ollut hyvillään, kun hän tuli hänen työhuoneeseensa. Marianne ehkä juuri sentähden halusi sinne sitä hartaammin. Kun Börje oli poissa, oli hänellä tapana hiipiä sinne. Hän tutkisteli hänen papereitaan ja selaili hänen kirjojaan. Vaan Börjellä oli harmittava tapa panna lukon taakse kaikki ja ottaa avaimet suulta pois: Marianne ei löytänyt koskaan mitään, josta olisi saanut tietoja. Ja hän tunsi ainoastaan sitä selvemmin, kuinka täydellisesti hän oli vailla kaikkia hänen elämänsä haluja koskevia tietoja.
Eräänä päivänä avattuaan turhan päiten kirjan, sai hän silmiinsä selityksen muurahaisten elintavasta ja se huvitti häntä; hän ei voinut lopettaa. Se jännitti mieltä paljoa enemmän kuin joku romaani. Ja hän istui kyynäspäät kirjoituspöydällä ja sormet niin leveällään päälaella kuin mahdollista. Hän luki, kuinka muurahaiset ikäänkuin lypsävät lehtisyöpäläisiä ja kuinka heillä on varsinaisia orjia ja kaikkea semmoista. Varmaankin oli Börje jo kauvan tuon tietänyt, vaan ei koskaan ollut mitään siitä hänelle maininnut. Börje tiesi kuitenkin sangen paljo. Oh, kuinka opettavaista se oli! Semmoista tahtoi hänkin oppia noiden ilkeiden romaanien sijaan, ja kun Torsten tulisi niin isoksi, että hän ymmärtäisi asioita, niin kertoisi hän hänelle…
Ja sitten luki hän taasen. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, ettei tietänyt, ennenkuin ovi aukeni, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes joutunut hämilleen.
"Börje, — kuinka tämä on hupaista!" huudahti hän tulevalle.
Puhuteltu ei enää näyttänyt tyytyväiseltä.
"Mitä sinä luet?" sanoi hän tullen katsomaan, "vai Darwinia! Kuinka olet saanut sen käsiisi?"
"Hyllyltäsi."
"Saat viedä sen mukaasi, jos se sinua huvittaa."
"Kiitos."
Marianne nousi haluttomasti ja häpeillään; Börje tahtoi nähtävästi päästä hänestä. Kirjan otti hän mukaansa, vaan se oli kadottanut suurimman osan miellyttävyydestään.