Näitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli eloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja hänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa ei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että jotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä pian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa, osoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.
Vastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka ei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja iloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen, heillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän esiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei voinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla ruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä pilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli välistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään. Se ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä oli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita silmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä päätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen ajallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan onnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan koukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi lautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän pureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja sekä päärynöitä. Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa oli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu neula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät ne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat kuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen kauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei koskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti — hopeahaarukasta ja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, — voi tuntua inhottavalta. Ja vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli karkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin koreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä kuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin isänsäkin, — hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se siivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa, luultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän oli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli saanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.
Nuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin kuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää, jossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut aikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille päätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle. Kaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla näytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille ruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin vanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti erinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine silmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa. Linnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman ilveellinen.
Toinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä naapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin hyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten veljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen vaatteensa olivat tummaa kangasta.
Isäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja katsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui siihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä voinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat — — Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno taivuttaminen — ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan yksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään puutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä apu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi ollut vallan häpeällistä.
Iloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien lausumisena ja lasien kilinänä.
"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä sitten?" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.
"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg."
"Tämä on koko joukon parempata."
Isä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta mausta. Siitähän voi jotakin tulla aikaa voittaen.