Huuhdinkupista piti vielä tuleman koetuskivi perheen uudelle jäsenelle.
Kamreerin ajatukset häälyivät kauhistuksen ja vahingonilon välillä, jos
Börje olisi juonut veden. Sitä hän ei tehnyt, vaan kamreeri huomasi,
kuinka hän viipyi hetkisen tarkastaakseen toisia.
Tyhmempihän sitä voi olla.
Puolisen jälkeen käytiin vierashuoneeseen istumaan ja vasta myöhään illallisen jälkeen jäi Börje yksinään perheen keralle. Jokainen veti helpottavan hengähdyksen, kun viimeinen liuska vapaaherrattaren länninkiä katosi oven ulkopuolelle. Ojennettiin sääriä, oikaistiin selkää, noustiin kävelemään laattialle, aivan uusi tyytyväisyys oli laskeutunut kaikkien kasvoille.
"Qvod bonum, faustum felixqve sit!"[1] huusi nuorin ja ojensi siunaten käsiänsä mennen jälkeen.
"Vaiti, hän voisi kuulla", sanoi Kaarle.
"Vaikkei hän sitä ymmärräkkään! Nyt sinä olit taas tyhmä."
"Hiljaa pojat, saatte tupakkia", sanoi Waltteri, hän, jolla oli tumma tukka.
"Äiti, eikö sinulla ole lasia mietoa, hyvää viiniä?" sanoi kamreeri, "pitäähän meidän poikiemme juoda veljenmaljaa toistensa kanssa. Kuuluthan sinäkin nyt niiden joukkoon, oma rakas Börjeni."
Puhuteltu vastasi myöntävästi kumartaen päätänsä. Ja rouva Björk lähti tuomaan, mitä oli pyydetty.
"Äiti, kakku taikka appelsiini —." Marianne kallisti päätänsä ja ojensi kättään tehden rukoilevan liikkeen.