Juuri kun Marianne oli makuukamarissa pikkupoikansa luona tällaisiin ajatuksiin vaipuneena, avasi Börje oven.
"Marianne, saanko puhua kanssasi?"
Marianne astui työhuoneeseensa.
Börje näytti melkein alakuloiselta.
"Kuuleppas," aloitti hän äänellä, jossa oli vähä entistä ystävällisyyttä, "lautamies Antti Trulsson on luonani tuolla; meidän täytyy tarkastaa eräitä papereita. Minä pyydän häntä illalliselle. Minä en halusta vaivaisi sinua vieraillani, — sinä olet hyvin vähä tottunut meidän seuraamme … hm … maan-ihmisiin, mutta — näetkös — minä en voi tätä kestää, ei ole hyvä, että he aina tapaavat vaan minut. Se näyttää heistä kummalliselta. Ja toiseksi osaa vaimo levittää ympärilleen semmoista vallan toista hauskuutta … tehdä kaikki pyöreäksi, näetkös, ymmärräthän sinä? Sanalla sanoen: minä olisin sinulle kiitollinen, jos auttaisit minua tässä… Tottuisit täkäläisiin ihmisiin ja meidän elämäämme."
Marianne tuli niin iloiseksi, että sydän lennähti kurkkuun.
"Rakas Börje, eihän siihen tarvita mitään erityisiä etuliverryksiä!
Käske sinä vaan."
"Niin näetkös, sitten tahtoisin sanoa sinulle — hm —" hän näytti yhä noin alakuloiselta — "ettet luulisi voitavan tämmöistä ukkoa kohdella millään alentuvaisuudella tai huolimattomasti, hän on yhtä tottunut kohteliaisuuksiin kuin joku herroista … niin, ymmärräthän, olisin hyvilläni, jos hän lähtisi täältä hyvät ajatukset sinusta mukana. Mutta ole vaan luonnollinen, aivan luonnollinen. Minä pidän sitä miestä suuressa arvossa."
"Minä olen iloissani tästä. Ja jätä sinäkin tuo väärä tarkkatuntoisuus, että muka minua tulee pitää kaikesta erillä, ikäänkuin ei se minua huvittaisi."
Börje ei ollut huomaavinaan viimeisiä sanoja.