"Ei, kun kerran miehellä on koti, niin…" Lauseen jäännöstä ei kuulunut ja Börje palasi vieraansa luokse.
Vasta illallispöydässä tapasivat he taas toisiansa. Marianne tutustui pian talonpoikaisukon kanssa ja hän rupesi pitämään hänestä. Hän oli suora ja hyväntahtoinen, kuten useimmat hänen säädyssään, ja levollinen leikillisyys piileskeli hänen joka sanassaan.
Börje oli hänen suuri lemmikkinsä.
"Teillä, rouva, on mies, niin teillä on mies —" ukko löi kädellään ilmaa voimatta löytää sopivaa sanaa kaikille niille oivallisuuksille, joita hän tarkoitti.
"Niin, eipä hän ole hullumpia," vastasi Marianne nauraen.
"Minun täytyy vaan yhdessä asiassa olla eri mieltä hänen kanssaan — häntä nähkääs ei saa kulauttamaan ryyppyä!" nauroi ukko.
"Ei yhdellä voi olla kaikkia täydellisyyksiä," vastasi Marianne.
Hän ei katsonut Börjeen, vaan taisi kuitenkin huomata, että sanat olivat hänelle kiusaksi. Hän muisti jotakin Paulin sanoneen tätä koskevaa Börjen menneisyydestä.
Oh, kuinka hän piti hänestä! Jospa olisi voinut kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa sen hänelle.
Ei, levollinen — levollinen vaan.