"Minäkö en tekisi!" äyhkäsi Kaarle. Voitiinko häntä pitää niin tyhmänä, että seisoisi oman onnensa tiellä!
"No niin, sopiipa se ehkä hyvästikin," sanoi Börje matalalla äänellä, "hän osaa laittaa hyvää ruokaa; se avu on koko suvulla."
"Rakas Kaarle, älä tee niin!" rukoili Marianne.
"Sieluni kautta, minä teen sen, nyt olen sen kuullut!" Kaarle oli veripunainen, sillä hän häpesi morsiamensa ikää eikä kuitenkaan voinut luopua tämän rahoista.
"Ole huoleti, Marianne. Elleivät nuo kaksi ole luodut toisilleen, niin en minä tahdo olla yhden nuuskahyppysellisen arvoinen," lohdutti Börje.
"Mutta sinähän olet hupsu. Tuommoinen poika! — Kaksikolmatta vuotta!"
"Minä olen ainakin laillisessa iässä, niin ettei kukaan voi estää minua." — Hän katseli uhkamielin ympärilleen.
"Niinpä nauti sinä laillisuudestasi niin kauvan kuin se sinulla on," sanoi Börje. "Mutta jos tahdotte, isä, niin mennään nyt kaupunkiin selvittämään tuota, josta aamupäivällä puhuimme."
"Mennään vaan," sanoi isä valmiina. "Ja sinä, Kaarle, voit hyvästi asiata ajatella, ennenkuin levität purjeen."
"Hm," sanoi Kaarle tylysti.