Vanha Börje! Eroamme nyt. Vanha toveri! Se on niin ihmeellistä. Tuntuu aivan siltä, kuin en voisi pakottaa itseäni lopettamaan. On kuin takertuisin kiinni elämään, kuin lapsi äitinsä hameeseen; puristaudun sitä vasten. On kuin pelkäisin pimeyttä. Sitä en saa tehdä, sillä ilman pimeyttä ei rauhaa eikä myöskään lepoa.
Olen väsynyt, Börje. — Oi, toivon että kaikki olisi jo ohi!
Kenenkään ei tule epäillä mitään. Minun piti tarjota suurehkot päivälliset huomenna. Kaikki on tilattu, maksettu etukäteen. Miten sen kanssa tehdään? Heidän pitäisi tulla vieraiksi joka tapauksessa, kilistää laseja ja juoda kunniakseni, mutta siihen ei heillä ole rohkeutta.
Tuossa on morfiinijauhe ja valkea räiskyy uunissa — laulaa minulle viimeisen laulun. Miksi en lopeta? Kynä liukuu paperin yli, ikäänkuin tahtoisi se varastaa sekunnin sekunnin jälkeen suurelta, hiljaiselta odottavalta: — kuolemalta. Rauhallinen ystäväni. Viimeiseni. Myöskin paras — kun rakastaa häntä.
Ei, nyt soitan. Palvelijahenki vie kirjeen kirjelaatikkoon, ja minä jään yksin suuren synkän — vaikenijan — kanssa.
Olen ajatellut tätä kauan, ah, et tiedäkään, kuinka kauan!
Olen ollut kelvoton elämään: samalla kertaa liian epäileväinen ja tunteellinen.
Nyt haluan nukkua.
Teidän viimeiseen asti
Pauli Sandell."