Hän ajatteli Börjeä, ei Paulia. Pauli oli kuollut. Paulia ei ollut hänelle. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Börje.
Hän meni ovelle ja avasi sen. Börje istui sängynreunalla kädet yöpöydällä kasvot painettuna sitä vasten. Hän itki. Börje itki.
Hänen sydämensä täyttyi tuskalla, tarpeella lohduttaa, kaikesta siitä olla hyvä, mitä nainen voi tuntea. Börje oli surullinen — Börje!
Hän kumartui alas, kohosi polvilleen, hän pujotti hiljaa kätensä Börjen kämmenten yli.
— Börje? — Ääni kuulosti niin aralta ja lempeältä, se oli niin rukoilevan nöyrä.
— Lapsi, anna minun olla rauhassa.
Siinä kaikki. Hän lähtisi pois. Börje itki, ja tämä ajoi kuitenkin hänet pois!
Nenäliina painettuna kasvojaan vasten jätti hän huoneen. Börjen suru oli liian pyhä. Kaikki mihin Marianne koski tuli maalliseksi. Hänen täytyi purra nenäliinaa mennessään ulomman huoneen läpi voidakseen tukahduttaa nyyhkytyksiään.
Kirje jäi Börjen pöydälle.
Hän piti Börjestä kaikesta huolimatta. Piti hänestä tuolla sitkeällä, uskollisella sydämellä; tuolla pitkämielisellä, leppymättömällä…