Tämä kiihotti Mariannea. Hän sai jonkinlaisen vallan Börjen yli, ja hän huomasi Börjen häntä ihailevan.
Hän täytti hänen toiveensa jo ennakolta — ja Börje rupesi hänen rinnallaan itse näyttämään melkein huolimattomalta.
Kun Börje tuli hänen luokseen, oli hän iloinen ja leikillinen, kohteli häntä hyväntahtoisella huolimattomuudella ja osoitti olevansa niin täydellisesti toimiinsa kiintynyt kuin hänkin omiinsa, ja että hän oli alallaan täydellisesti yhtä kelvollinen kuin hänkin alallaan. Ei yhtään ruikutuksia! Mariannesta ei ollut tullut mikään vähäinen pilkkakirves.
Hänen sinipohjaisissa lapsensilmissään taisi välkähtää vallaton koirankurisuus, ja hänen nauruunsa oli tullut sointu, jota siinä ei koskaan oltu kuultu.
Poikansa kanssa oli hän vallan huimapäinen. Tämä osasi nyt kävellä papertaa ympäri pyöreillä säärillään pienessä lyhyessä koltissaan ja oli paksu kuin pölkyn pää. Marianne leikki hänen kanssaan niin, ettei sillä ollut mitään rajaa. Ja he hyväilivät, nauroivat ja kirkuivat, tukka pörrössä, posket punaisina ja hiki hatussa! Poika oli vahva kuin karhu.
"Minä tulen mustasukkaiseksi tuon nuijan tähden," sanoi Börje.
"Se on sulle oikein; minä olen näin kauvan jo ollut kateissani sinun ukkojesi tähden."
"Sinä! — Sinä vedät ne puolellesi toisen toisensa perästä. Tomtö … Tomtö on herttaisin paikka mikä löytyy. Sellainen järjestys, niin kodikas hauskuus, sellainen vaimo! — Niin nyt soitetaan."
"Ei ihminen viitsi aina olla kaikkeen osaa ottamatta." — Marianne veti suutaan ivalliseen nauruun ja osoitti pienellä liikkeellä hänen nenäänsä.
"Ei, sillä ihminen on ruvennut niin hirmuisesti puuhaamaan viime aikoina," kiusoitti hän.