"Puuhaamaanko? Kas vaan, sanoppas se kerran vielä, jos uskallat!" —
Marianne oli saanut kiinni hänen molemmista korvalehdistään.
"Päästä sinä pikkupeto!"
"Armosta, mutta ei ollenkaan pakosta. Minä keitän keisarisoppaa sinun herrojesi päivälliseksi sunnuntaiksi, sentähden täytyy minun mennä." Hän pani ilvehtien parin purpuranpunaisia huulia törrölleen, irroitti kätensä ja juoksi keittiöön.
Sellaista oli jokapäiväinen ruoka. Marianne kosti näin Börjelle, kun tämä ei puhunut mitään ulkomaan matkastaan, jonka tähden Mariannen uteliaisuus oli koetuksella.
Pelko oli vallan kadonnut. Pilkkakirves oli kurkistanut Börjen kortteihin. Hänen ei koskaan olisi tarvinnut luulla, että Marianne vähääkään arasteli käydä hänen kamarissaan. Jos hänellä oli jotakin sanottavaa, astui hän rohkeasti sisään. Jos Börje siitä tuli nyreäksi, nauroi Marianne koirankurisilla silmillään, kuin olisi hän sanonut: "vanha jöröjukka!" Ja sitten Börje häpesi.
Mariannella ei ollut yhtään häveliäisyyttä.
"Mitä, luetko sinä Englannin kieltä?" huudahti Marianne eräänä päivänä vallan huolimattomasti löydettyään Progress and Poverty'n miehensä pöydältä, ennenkuin tämä oli ennättänyt pistää sen piiloon.
Börje lensi niin tulipunaiseksi, että kuka hyvänsä olisi häntä säälinyt, vaan ei Marianne.
"No kuinkas käy?" kysyi Marianne yhtä huolimattomasti.
"Hyvin."