"Mutta tänä vuonna tulette meille," sanoi Börje.
"Sen teen, jos Jumala suo ja te sen tahdotte."
Hän tunsi itsensä vielä vähä ujoksi Mariannen läsnäollessa, vaikka hän paljonkin hänestä piti. Salaisesti hymyillen huomasi Börje, että äiti aina karttoi Mariannen nimeä eikä kutsunut häntä sinuksi.
Mutta sellainen kyllä menisi ohitse! Börje oli niin iloinen — niin sydämellisen iloinen. Äiti ja Marianne … sitä kelpasi istua ja katsella.
Marianne arveli, ettei äidin tarvitsisi asua näin yksinään, näin kaukana Börjestä; voisihan hän muuttaa heidän luokseen, jossa Paulin sija vielä oli tyhjänä.
"Siunatkoon, lapsi, sitä en koskaan tahdo!" vastasi vanhus melkein pelästyneenä, "nuoret osaavat kyllä pesää rakentaa yhtä hyvin kuin vanhatkin, vaan he rakentavat semmoisen, joka heille sopii, ja vanhat tekevät parhaiten, kun pysyvät paikallaan."
Puolisen jälestä kulkivat Marianne ja Börje ympäri tupaa, jolla aikaa isoäiti istui ja ravitsi silmiään katselemalla oikein sydämen halusta pojanpoikaansa, joka käydä lylleröitsi ympäriinsä upo uudessa koltissaan.
"Ja katsos! Tässä on raamattu, jonka kaltainen Börjelläkin on," huudahti
Marianne iloisesti. "Kuinka hyvästi muistan, kun ensikerran kävin
Tomtössä! Minä kysyin, oliko hänellä tapana lukea sitä. 'Ei,' sanoi
hän, 'mutta äidillä on yhtäläinen'."
Melkein huomaamaton hymy vetäytyi äidin kasvoille; hän ymmärsi poikaansa.
"Niin, tuo on minun sauvani ja jalkojeni valo," sanoi hän sitten vakavasti, "minulla ei ole koskaan ollut parempaa turvaa." — Sitten katsahti hän Marianneen. — "Vaan minusta on saman tekevää, mitä te uskotte," lisän hän, "sillä meidän Herramme antaa teille kyllä sen uskon, jota te tarvitsette. Hän ymmärtää asian paremmin kuin minä."