Äiti työnsi hänet tupaan pienen, siivon etehisen kautta.
"Parasta lienee antaa pikkuisen maata, kunnes herää itsestään," sanoi hän Mariannelle, "minä olen tämän sisäkamarin varustanut teitä varten. Minä olen tehnyt vuoteen pikkuiselle vaatekoriini; minä luulen sen olevan kylläksi suuren."
Börje seisahtui tupaan ja molemmat naiset astuivat yhdessä sisähuoneesen, jossa Marianne laski perillisensä tälle määrätylle vuoteelle, joka huomattiin olevan vallan parahultainen.
"Ah, äiti, eikö Börje ollut hyvin paha, kun antoi meidän odottaa näin kauvan, ennenkuin saimme nähdä toisemme?" sanoi Marianne tarttuen anoppimuorinsa käsiin ja katsoen suoraan rehellisiin Börje-silmiin.
"Hänpä lie parhain tietänyt, mikä oli hyvä."
Äidillisen ylpeyden mielestä oli Börje kaikkitietäväinen ja kaikkiviisas kuin itse sallimus.
Börjestä oli päivä herttainen. Hän riippui kiinni kotona jokaisessa pikkuseikassa luonteensa koko yksipäisellä rakkaudella, joka vanhaa ja totuttua piti aina lemmellisessä muistossa. Hänestä oli hupaista kuljettaa Mariannea kaikkialla, näyttää hänelle kaikkea ja kertoa hänelle kaikesta: lapsuudestaan, äidistään, heidän jokapäiväisestä elämästään, Paulista; hevosista, joilla hän oli ajanut, koirista, joista hän oli pitänyt. Kävely tuntui oikein pyhiinvaellus-matkalta. Ja Marianne oppi tällä tarkastusretkellä tuntemaan hänen menneisyytensä, — itse "alku-Börjen," kuten hän nauraen miestänsä kutsui tässä tilaisuudessa — paremmin kuin jos Börje olisi kokonaisia päiviä kuluttanut kertomiseen.
Ja äiti ruokki heitä skoonelaisilla, tukevilla ruokalajeilla, oluttakin oli hän ennättänyt panna, vaikka se vielä maistui vähä liian nuorelta.
"Jestan poo! äiti luulee varmaankin joulun olevan kaksi kertaa tänä vuonna," sanoi Börje nauraen pöytään istuessaan.
"Ei minulla ole mitään joulua ollut viimeisenä kahtena vuonna," sanoi äiti. Sydämellisin lämpö piileskeli hänen tylyäänisessä vastauksessaan. Hän mahtoi suuresti kaivata poikaansa näinä jouluina.