Börje hyppäsi maahan ja auttoi Mariannea alas, joka vielä piteli nukkuvaa poikaansa käsivarsillaan. Ja sitten seisoivat nuo kaksi kilpailijaa silmä vasten silmää, yhteisen suuren, lämpimän luottamuksen yhdistäminä.
He olivat sen ymmärtäneet, lukeneet sen toisiensa silmistä. Siinä ei tarvittu yhtään sanoja.
"Suudelkaa häntä ensin," sanoi Marianne katsoen poikaansa. Hänessä oli taikauskoinen luulo, että yhdysside tulisi siten vielä vahvemmaksi. Ja mummo suuteli tuota pientä, sulki sitten sekä hänen että Mariannen vahvoihin, oivallisiin käsivarsiinsa ja työnsi heidät oven sisäpuolelle.
"Noh?" sanoi Börje hänelle riemuitsevin silmin. Hän seisahtui silmänräpäykseksi kynnykselle sitä sanoakseen, hän ei voinut odottaa.
"Erinomainen ihminen," vastasi äiti ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla jotain silmistään, "etpä ainakaan liian aikaisin antanut minun häntä nähdä."
Hänen äänessään oli aivan Börjen nyreätä hyväntahtoisuutta.
"Hyväksi on teille ollut, että olette saaneet ikävöidä toisianne näin kauvan," sanoi Börje tehden pientä poikamaista kiusaa.
"Niin kai, kyllä kai niin! — Minä olisin voinut kuolla sillä ajalla, en saanut nähdä häntä, enkä poikaakaan."
"Vai niin, te olette ollut kärsimätön, äiti! — Eimaar, te elätte vielä monta vuotta ja näette vielä paljon, ennenkuin kuolette."
"Minä en kuitenkaan voi nähdä mitään rakkaampaa. Kas niin, käykää sisään nyt!"