"Sinä!"
Paljon tunnusti tämä yksi ainoa huudahdus.
"Tuolla asui Paulin äiti," sanoi Börje ja näytti pientä huonetta tien vieressä hiljentäen vähä hevosien vauhtia. Paulin muistoon yhdistyneestä vastenmielisyydestä ei ollut enää mitään jälellä. Se oli hävinnyt, — poissa. Todellisuus oli sen syrjäyttänyt.
"Ja tuo pieni talo punaisine seinineen, puitten takana, näetkös — tuolla noin — se on minun kotoni. Tuo valkea talo tuolla kauvempana on veljeni. — Kuinka olen iloinen, kun sinä olet täällä minun kanssani."
Marianne irroitti ainoastaan toisen kätensä ja pisti sen miehensä käsivarrelle, ikäänkuin pitääksensä häntä oikein kiinni.
"Minä takaan, että äiti odottaa," sanoi hän, "ahaa — tuollapa hän onkin!"
Vaunut kääntyivät matalasta portista sisään ja seisahtuivat oven eteen.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä oli Marianne tarkastanut vieraan, joka tuossa seisoi auringon valossa ja kotikutoisissa vaatteissa suurine, raitaisine esiliinoineen.
Börje ihka elävänä! Torstenista tuli isänsä äidin näköinen, eihän siis muuta voinut kuin pitää hänestä!
Tämän molemminpuolisen tutkistelevan silmäyksen perästä hymyilivät molemmat naiset toisilleen, ennenkuin edes ennättivät tervehtiäkään.