Koko viikon oli niin kiirettä, että he tuskin ennättivät vaihtaa sanaa keskenään. Pojalle piti saataman uudet vaatteet, puutarha perattaman, peltosaven-ajo pantaman alkuun ja kaikki laitettaman sille kannalle, että he voivat olla poissa muutamia päiviä.
He eivät matkustaneet junalla, vaan omilla hevosilla ja vaunuilla. Ilma oli kaunis, ja siten kulettiin kuten tahdottiin.
Matka oli ollut herttainen, — ylös aamulla aikaisin, ruokakori hyvästi varustettu, ja heti äsken lehdistyneessä pyökkimetsässä.
Nyt oli tultu Börjen kotiseutuun. Hän tunsi kaikki tiet ja jokaisen talon ja selitti kaikki Mariannelle. Tapansa mukaan ajoi hän itse, ja Marianne istui hänen vieressään. Torsten istui äidin polvelle nojautuen tähän; hän oli nukkunut.
Mariannen mieli oli kummallinen, melkein juhlallinen. Ja Börje oli itse puheliaisuus. Hän huomautti Mariannelle sukuröykkiöitä, joita oli neljä aina yhdessä rypeessä, hän näytteli vuorenhalennaisia, joista meri pilkoitteli, hän käski hänet syvään hengittämään, että tuntisi rehevää, voimakasta ilmaa, — Börjen kotiseudun ilmaa.
"Pian olemme perillä, Marianne."
"Mitähän äiti minusta pitää!"
Marianne ei enää sanonut sinun äitisi. Börje huomasi sen, katsahti häneen ja hymyili.
"Äiti osaa sekä nähdä että kuulla."
"Oh, Börje, minä pelkään kuitenkin, — sinun tähtesi." — Hän siveli poskeansa Börjen olkapäähän.