"Etkö sinä käsitä, että kun nainen pitää niin rajattoman paljon jostakin miehestä kuin minä sinusta, niin tulee viimein hetki, jolloin tämän miehen täytyy tunnustaa nähneensä, minkä arvoinen tämä nainen on, tai vetäytyy hän muuten tuuma tuumalta syrjälle, — ja tulee lopuksi yhtä umpimieliseksi kuin mieskin."
"Umpimielinen? — minäkö? — sinua kohtaan!"
"Oh Börje, mitä olen minä saanut yhteistä nauttia sinun kanssasi?
Minkätähden olet minun pitänyt erillä äidistäsi?"
"Äidistänikö?"
"Niin. — Minkätähden en minä saa pitää siitä, mistä sinäkin? Minkätähden en saa elää sinun elämääsi, ajatella sinun ajatuksiasi ja toivoa sinun toiveitasi? Minkätähden työnnät minut luotasi nyt, kun minä ihailen sinua enemmän kuin nuo kaikki toiset!"
"Mutta ethän tiedä mitä sanot! Ihailla? Minua!"
"Luuletko mun sokeaksi?" — Marianne sanoi tämän hiljaa, melkein pilkallisesti. Sillä nyt oli voitto saavutettu ja tuo intohimoinen mielenpurkaus mennyt.
"Marianne —," sanoi Börje pitkän vaitiolon jälkeen, "tuntuu kuin minä olisin toinen ja sinä olisit toinen ihminen, kuin ensi kerran tavatessamme."
"Niin, sillä sinä olit hyvin tyhmä, Börje, ja minä olin vielä paljoa tyhmempi," vastasi Marianne rakastettavalla suoruudella.
* * * * *