Hänestä näkyi ainoastaan harmaa yönuttu ja laineen tapainen, hyvin harmaahtava takaraiva, joka oli varsin kauniisti muodostunut. Vaan kuullessaan oven aukeavan, kääntyi hän puoleksi ympäri kirjoitustuolinsa rautaruuvilla. Hänellä oli säännölliset kasvot, sileäksi ajeltu leuka, jossa oli pieni kuoppa ja joka oli jäänyt syvälle harmaakähäräisten poskipartojen väliin, joita raudanharmaat viikset yhdistivät. Tuuheat, tummat kulmakarvat pistivät omituisella tavalla silmään harmaiden hiuksien ja suurien, kosteiden sinisilmien rinnalla. Koko miehessä näkyi olevan jotain huolellisesti hoidettua ja hyvin säilynyttä, ja kasvojen kaikki juovat kertoivat syntyneensä alituisesta hymyilemisestä, eikä suinkaan huolista.
"No mitä nyt?" sanoi hän jörömäisen ääntä teeskennellen, "rahaa, rahaa, rahaa!"
Hän huitoi molemmilla isoilla käsillään ilmaa. Hänen äänensä tuntui kuin se olisi aina täynnä salaista naurua, joka pian tulisi kuuluville.
"Ei, tänään ei tarvita rahaa", vastasi rouva Björk, siirtyen kirjoituspöydän kulman ohitse tuolille istumaan, "vaan lueppas tämä kirje, jonka Marianne on saanut."
Isä otti kirjeen ja luki.
"Kuka Olsson tämä on?" kysyi hän lopetettuaan.
"Niin, minä tuskin tiedän; minä luulen, että hän on jossain paikassa, jonka nimi on Tomtö", vastasi Marianne.
Isä päästi pitkän salaperäisen vihellyksen.
"Sekö Olsson!" sanoi hän, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, "sitten on hän rikas."
"Sen kyllä luulen", vastasi Marianne aivan levollisena, "tunnetteko hänet isä?"