"Niin, tiedättekös äiti, sitä tuskin voin sanoa; minä muistan häntä aivan vähä. Hän on nuori — kuusi-seitsemän-kolmatta ehkä täyttänyt — hyvin hiljainen, ja noin niinkuin ihmiset yleensä."
"Onko hän niiltä seuduin?"
"Ei, ei juuri. Hän oli tullut junalla, oikeastaan jollain asialla, luullakseni, vaan hänellä oli tapana aina jäädä päivälliselle."
"Sitten?"
"Niin, herra jumala, enhän minä tunnekkaan sitä ihmistä!"
"Osoitetaanko hänelle mitään kunnioitusta?"
"Sen kyllä luulen. Hänestä pidettiin paljon pappilassa. Minä luulin melkein toivottavan häntä vävypojaksi sinne."
"Vai niin", sanoi rouva Björk päästen selville. Asian niin ollen hänen tarjoumuksensa ei varmaankaan ole ylönkatsottava, ajatteli hän. "Eikökän ole parasta, että menemme isän luokse?"
"Kyllä kai."
Marianne nousi. Rouva Björk pani varovasti kyökki-käsiliinan kokoon ja asetti sen pöydälle. Marianne kulki edellä ison, kauniin huoneiston läpitse. Äiti tuli perässä vaappuvin askelinensa. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä selkä oveen päin, kun he tulivat sisään.