Vihdoin kahdentoista aikaan tuli Marianne kahville. Hän oli sangen väsyksissä, ja äiti lellitteli häntä kuin olisi hän ollut kapalovauva.
Kahvin juotuaan ja kun hänen huoneensa oli pantu järjestykseen, heittäytyi hän lepotuoliinsa. Liian väsyksissä kun oli, ei hän tahtonut puhua, vaan makasi hiljaa pää nojautuneena Börjen olkapäähän, silloin tällöin ojentaen käsivarsiansa hyväiltäviksi. Suloinen raukeus tuntui joka jäsenessä ja miellyttävä huumaus; ei ollut mitään levottomuutta, ei mitään huolta; hänellä tuntui olevan suoja kaikkia elämän melskeitä vastaan; itse levon tunne oli nautintoa. Hän ummisti silmänsä, ei liikahuttanut ollenkaan itseänsä enää; hän olisi tahtonut viettää koko elämänsä tässä häiritsemättömässä levossa. Ja tässä muka oli täysin luotettava todistus siitä, että hän rakasti Börjeä. Tämä ei ollut mikään Rochester, vaan todellisuus, oli tulevaisuus paljasta rakkautta, olipa vielä hän, joka julki julisti salaiset unelmat lainvoimaisiksi.
Börje katseli välistä kelloansa, ajatteli junaa ja kuinka Marianne ennättäisi tulla valmiiksi. Ja sitten tuli rouva Björk katsomaan tytärtänsä.
"Ehkei maksa vaivaa, että matkustat tänäpäivänä, pikku tipuseni," sanoi hän hellästi.
"Niin, voinko odottaa huomiseen?" kysyi Marianne ja katsahti Börjeen muuttamatta asentoansa.
"En voi. Meillä on koelypsy huomenna aikaisin."
Arveluttava hiljaisuus syntyi
"Voinhan minä matkustaa kotia, ja sinä ja äiti saatte tulla huomenna," sanoi Börje.
Ja niin päätettiin.
Marianne tunsi varsinaista kaihoa, kun Börje lähti. Jotakin tuli kuolleeksi ja kylmäksi, eikä hän tietänyt, millä saisi kulumaan odotusaikansa; hän ikävöi saada aina olla hänen yhteydessään, joka hetki. — Väliajat olivat niin kolkosti vastenmielisiä.